Kuljeskelen kaupunkia jalan ja kastelen kenkani. Iso temmellyskentta on mua varten, vain kurahousut ja lapio puuttuvat. Ruohonleikkurimme hajoaminen viime kes Opiskelija Sara Hornig kuuluu vaatteiden kuluttajana siihen joukkoon, joka on kyll Kandipalaute, kurssipalaute ja kehitt. Kari Ketonen on yksi lauantaina ruudut valloittavan uudistuneen. Auvoisia hetkia on vahan j kun niita tulee on niista. Aamulehti/Moro, PL 327, 33101 Tampere, 010 665 111, Faksi: 0, [email protected]. Ainoastaan korvia hellivat ajoneuvojen torvet ajavat meidat epatoivon partaalle. Kadulla myydaan matrjoshka- nukkeja ja sudesta, minkista ja ketusta tehtyja hattuja ja turkkeja. Morsiusneidot mammuuttimaisissa vannehameissaan ovat haikaisevia. Ehka kymmenkunta tullut jo vastaan?? Eraskin morsiusvenajatar viuhtoi menemaan koko tien leveydelta, kompelosti sipsuttaen, se lakaisi tieltaan jokaisen vastaantulijan, mut mukaan lukien, sinkosi vasten kerrostalon valkoista kiviseinaa. Lannevaatteessa ei oltu saastelty ruplia, mutta tama venajatar oli jokaisen killingin arvoinen; sen helman alle olis voinu katkea kokonaisen mustalaissuvun rouvien hameiden salat! Tanaan ei kulttuurikierrosta. Ei kabareeta. Ensimmainen paiva junassa, Moskova- Beijing. Juna on lyhyt, kahdeksan vaunun mittainen, ja vaunut on uudehkoja; yksitoikkoisia ja rumia; niissa on turkoosit penkit ja Ikea- keittion pintaa. Jokaisen osaston oven ylle on asennettu pieni taulu- telkkari, jonka venalaissotkuiseen sisaltoon oon ehtiny jo kyllastya. Mun osasto on ensimmaisessa vaunussa ja sen sisaan tunkeutuvat veturin aaneet erottuu voimakkaina. Junassa on vahan matkustajia vaikka ykkosvaunu tavallisesti onkin taynna; siihen ilmestyvat tyhjat paikat taytetaan aina ensin, ja luulenpa etta vasta sen jalkeen muihin vaunuihin aletaan laskea ihmisia - kavelin kerran junan ravintolavaunuun eika matkalla nakynyt henkilokuntaa lukuunottamatta muuta elamaa. Se tapahtui kolmantena paivana, olin nalkainen ja vailla ruokaa, eika niihin aikoihin valiasemilla hyorinyt baabushkoita leivonnaisineen ja votkapulloinneen. Olin ravintolan ainoo asiakas - paikallisilla ei oo varaa syoda ravintolassa - ja sain erinomaista palvelua. Safka ei ollut kovinkaan ihmeellista, mutta sai nalantunteen hetkeks hellittamaan. Mieleton meteli ja rytkytys. Arvelen junan suistuvan raiteilta hetkena min. On yo, ja pelko hyodytonta. Tunne menee pian ohi. Osastoni parivaljakko vaihtui vanhempaan aamulla. Sisaan astui keski- ian ylittanyt Leonik seuranaan litteakasvoinen pieni pullea mies, josta saattoi erottaa hieman mongolialaisia piirteita. Miehen lituskaisesta naamarista paatellen he matkustaisivat junalla ainakin siperian takamaille asti, se kyll. Se oli aina omanlaatuinen sekaannus: jengia paukahti sisaan mihin tahansa aikaan vuorokaudesta ja lahes poikkeuksetta ylapeteilla lojui aamuisin uudet kasvot - elleivat he olleet herattaneet koko osaston vakea paukkiessaan yolla sisaan valtavine kantamuksineen. Tahan mennessa mun osastossa oli vieraillu seitseman matkustajaa, ja jos tahti jatkuis viela pitkaan, tulisin kohtaamaan hermoja raastavaa unettomuutta ja raivoa, joka myohemmin saattais ilmet. Ja tunsinhan jo luhistumiseni alkaneen; se etenis hitaasti mutta varmasti kohti viimeisimpii epatoivon hetkia - millaisia ne sitten ikina olisivatkaan, en halunnu tietaa. Jotain oli keksittava, jokin muutos olis saatava aikaan varsin pian tai olisin riekaleina Pekinkiin saavuttaessa. Selvisi, etta Leon ja Hybridimies olivat matkalla Harbiniin, Mantsurian sydanmaille, ja viettaisin heidan kanssaan vahintaan seuraavat nelja paivaa. Tama oli hyva uutinen ainakin siihen asti, kunnes huomasin hybridissa jotakin epailyttavaa: Aija oli karikatyyri jossa yhdisty Tsingis- kaanin kasvot ja Jack Blackin keho, ja kuten edella mainittujen hahmojen luonteenlaaduista saattoi vain aavistaa - ukon lempe. Mutta vaikka aija naytti silta kuin sen aikomuksena olis sahata polkkyja halki yon, valmistauduin tulevaan tavanomaista rauhallisemmin ja nousin – Mamatha Gandhin ja Dalai- laman tapaan – vakivallattomaan vastarintaan julmaa Mantsuhybridia vastaan. Oivalle matkatavaroiden pakkaajalle tunnusomasta on omien tarpeidensa laajamittanen selvittaminen ja niiden huomioon ottaminen. Ongelmatilanteiden ilmetessa kaikkein pieninkin huomioitu yksityiskohta saattaa osoittautuu ratkaisevaksi. Useimmiten suurimmat tai painavimmat tavarat eivat pida rinkan tarkeinta virkaa! Ei kannata tehda niin kuin mina teen eli ahdata reppuaan tayteen pelkalla lukemisella. Sellaista reppua on pirun epamiellyttava kantaa! Seuraavalla kerralla ma taytan reppuni korvatulpilla! Merkillista, kuinka mieli voi mutkitella yhden paivan aikana nain jyrkkaa vuoristorataa, vaik siperian suunnatonta tasankoo halkoessa korkeuserot jaavatki varsin mitattomiksi. Siperian junarata on yli 7. Moskovasta Vladivostokiin. Juna milla ma kuljen erkanee t. Aluetta on pitanyt vallassaan vuoroin japanilaiset ja venalaiset, mutta nykyisin alue kuuluu Kiinalle. Reitti on pisin Moskovasta lahteva rata ja se kulkee Harbinin, Changchun ja Shenyangin kautta Pekingiin. Junan ikkunasta avautuva maisema on tavallisesti yksitoikkoista koivumetsaa, ja kuten Theroux opuksessaan ’Rautakukon kyydissa’ kuvailee, ”muistuttaa se enemman tapettia kuin maisemaa” vaikka toisinaan tapetille ilmestyy laajalle levittaytyneita, aavemaisia ja autioksi jatetyn nakoisia hokkelikylia - jotka mua aina jaksavat muistuttaa stadin lohduttomista siirtolapuutarhoista - ilottomine murjuineen, joiden savupiippuista ei koskaan n. Kaikkein kummastuttavin naky ovat kuitenki nuo hassut yksinaiset kerrostalot, jotka sojottavat kuin irvikuvana keskella loppumattomalta tuntuvaa, tyhjaa maailmaa. En voi kasittaa miksi tanne tyhjanpaalle, siperian mittaamattomille joutomaille, rakennetaan ihmisia asumaan paallekain?? Venalaiset tuntuvat puhuvan Englantia saman verran ku mina Ryssaa, joten aika omissa oloissa taalla aikaani vietan. Hyva lukija, olisitpa kanssani taalla tanaan. Tasta paivasta ei oikeastaan ole mitaan kerrottavaa. Koko noin A2 +/- pari sentti. Julisteita on paljon. Ja tunsinhan jo luhistumiseni alkaneen; se etenis hitaasti mutta varmasti kohti viimeisimpii epatoivon hetkia - millaisia ne sitten ikina olisivatkaan. Voisin toki kuvailla, kuinka aamusuihku dunkkaavassa junanvessassa suoritetaan, mutta min. Etteka te halua tietaa. Mantsuhybridi pakkas kamansa ja katosi. Saali, sen saha oli jaany kotiin. Tanaan tapahtui jotain hammastyttavaa; Leonik rupesi puhumaan mulle Englantia! Se oli taysin kasittamatonta. Muistan sen kerran kun se nousi junaan ja heti kattelyssa kasiaan heiluttaen ja paataan pyorittaen torjui Englanninkieliset yritykseni udella mihin se oli matkalla. Nyt oli aani muuttunu kellossa. Mutta vaikka Leon kielitaito olkin heikkoa olin silti innoissani siita, etta vaunussa oli vihdoin joku jonka kanssa saattoi hieman vaannella leukojaan. Leonik kertoi kalasta jota sai vain baikalista ja ob- joesta, ja heti junan pysahdyttya valiasemalle Leon keikkasikin meille leipaa ja kaks kalaa. Sitten se kattoi poytaan juhlalounaan. Ruokajuomaks olis kyll. Kala oli herkullista ilman votkaakin, ehk. Kysyin hanen aikeistaan Harbinissa, mika olis seuraava asema jolla pysahdymme ja kuinka pitka matka oli viela Kiinan rajalle - Ja jokaiseen kysymykseen sain Leonikilta englanninkieliasen vastauksen! Sitte se tahtoi nayttaa mulle leffn. Se valitsi cd- kokoelmastaan levyn ja kiikutti sen emantien osastoon. Se oli mielenkiintonen otos kielien ja kultturien yhteentormayksesta jatkosodan ajalta. Kannattanee katsoa. Leffan p. Silti jarvimaisema valkkyi yha suurena valkosena kankaana junan ikkunassa. Kun Leonik illalla sai eraan venalaisen juopon vieraakseen, se kaivoi penkin alta votkapullon ja kutsui mutkin leikkiin mukaan. Mutta illan tuoksinnassa alkoivat mun ajatukseni harhailla. Olin matkan edetessa tullut pohtineeks sellaista seikkaa, etta kuinkahan nuo mahtavat tulissa suhtautua kun ryhtyvat nuuskimaan mun reppua ja loytavat sen katkoista melko kattavan Dalai- lama kirjakokoelman? Mutta pian rinteille ilmestyi jalleen havupuita. Pistin merkille, etta koivut oli kadonneet tyystin eivatka ne tulleet enaa takaisin. Siperia oli kadottanu sille ominaisen rakkaan valkoisen taigansa. Kun rata Mongoliaan kaantyi etelaan, me jatkoimme siperiaa yha itaan. Hamaran tultua vetaisin verhot ikkunan eteen ja jain kuuntelmaan kolketta, jonka olin ehtinyt jo melkein unohtaa. Se kampasi tukkansa, laittoi kellon ranteeseen ja vaihtoi verkkarit ja flanelipaidan suoriin housuihin ja puvuntakkiin. Sitten se istahti sangynreunalle, osoitti sormella kelloaan ja hyvin tietoiseen savyyn ilmoittin junan pysahtyvan pian. Kohta juna pysahtyikin ja sisaan paukkivat tullivirkailijat. Mun taytyi nousta seisomaan heidan eteensa, jotta he nakisivat kasvoni tarkemmin ja voisivat verrata piirteitani passissa olevaan kuvaan. Taman jalkeen he lahtivat. Sitten Leo kertoi junan jaavan naille sijoilleen kuudeksi tunniksi. Tarkistin asian vaunuemannalta joka mutisi jotakin kello kuudesta. Siihen olisi nelja tuntia. Junasta ulos tullessani Leo viuhtoi kasillaan ilmaan suuria kuvioita horisten venajaksi jotakin epamaaraista (en vielakaan voi tietaa mita han elehdinnallaan yritti tarkoittaa). Lahdin kavelemaan hanen peraansa, mutta pysahdyin hetkeksi ihastelemaan maisemia. Nain kauempana Leon katoavan kaupan ovesta sisaan. Vaikka piskuinen kyla muodostuikin vain yhdesta paallystetysta tiesta, tama tuntui jatkuvan loputtomiin (ma en koskaan kavellyt sita paasta paahan). Kaikki oli rakennettu sen ymparille, ja vaikka kauppoja riitti, mistaan en ollut loytaa ravintolaa. Olin jo luopua toivosta, mutta paatin viela kysya neuvoa muutamalta vastaantulijalta, jotka yllatyksekseni kertoivat heti kulman takaa loytyvan tarkoituksiini soveltuva paikka. Onnesta soikeana kauhoin kitusiini keiton, joka oli ehk. Piskuinen ravintola oli miellyttava, ravintolan vaki iloista porukkaa, mutta vastapaisessa nurkassa kyyhotti onnettoman nakonen neliskulmanen akvaario. Sen sisalla oli nelja rapylaa ja pitka littana pyrsto seka omituisen nakonen paksun sikarin muotonen potkyla, jonka taytyi esitt. Yhdessa ne naytti liskomaiselta oliolta, jonka tarkoituksena oli kait sukellella iloisesti muidenkin yhta innokkaiden evakkaiden joukossa. Mutta tama kellui rinnastaan veden pinnalla ja liikahteli vain harvoin. Kultakalat kavivat sita vuoroin naykkimassa ja ravindoolan emanta nostelemassa. Pienen kylan voisi kuvitella olevan kaukana sivistyksen parista, mutta - junaradan ansiosta kaiketi - on tanne ainakin muoti raivannut tiensa: se saapuu aina ensimmaisena ja kulkee kaiken edella. Ensin tuli muoti, sitten vasta muna – vai kanako? Sitten kanala, vaiko munalako? Taalla on kahdennakoisia ihmisia kuten raja- alueilla usein on.
0 Comments
Leave a Reply. |
AuthorWrite something about yourself. No need to be fancy, just an overview. ArchivesCategories |